GÅ PÅ SKI

Norjassa kun ollaan, niin on pakko kirjoittaa hiihdosta. Norjalaiset menestyvät hiihdossa, moni harrastaa sitä ja televisiosta tulee paljon. Tuntuu, että aina television avatessa on meneillään hiihtoa. Hiihdon ja ampumahiihdon maailmancupin lisäksi voi seurata myös pitkän matkan hiihtokisoja. Kolmesta meillä näkyvästä kanavasta kahdella näytettiin esimerkiksi tänään lähes koko iltapäivä hiihtoa. Odotan innolla tulevia olympialaisia. ;)

Mikään himohiihtäjä en ole ikinä ollut. Tykkään hiihtää, jos olosuhteet ovat kunnossa. Ilma on kiva, sukset pelaa, latu on helposti saavutettavissa ja sopivan tasainen. Ei kovia vaatimuksia? Monena talvena kriteerit eivät ole täyttyneet kovin usein ja hiihtäminen on jäänyt lähinnä Lapin reissuille ja kevättalveen. Liian mäkiset ladut, huono tai kylmä ilma eivät houkuttele ladulle. En siis ole mikään pakkopäästähiihtämäänsäässäkuinsäässämaksoimitämaksoi.

Tänä talvena aloitin hiihtokauden oman mittapuuni mukaan ajoissa, jouluna, Joulupyhinä kävimme hiihtämässä muutaman kerran Vierumäellä ja siitä seuraavat hiihtokerrat olivat Rollossa. Pakon edestä jouduin hankkimaan uudet monot, vanhojen hajotessa. Olen ollut uusista monoista erittäin iloinen kahdesta syystä. Ensinnäkin vanhat mononi hankasivat hieman ja jouduin aina teippaamaan toisen jalkani välttääkseni rakon. Toinen yhtä hyvä juttu uusissa monoissani on, että suksistani lähtenyt nitinä loppui. Kyllä, sukseni ovat nitisseet ja syyksi olen luullut siteitä. Ilmeisesti syy oli monoissa ja siteissä yhdessä. Pahinta nitinä oli ylämäissä. Välillä oli suorastaan noloa hiihtää, jos ladulla oli vieraita ihmisiä, joita piti esimerkiksi ohittaa. Tai kauniina kevättalven päivänä kun hiihtäminen on oikeasti kivaa ja aurinko paistaa, ainoa ääni joka kuuluu on suksien nitinä. Kanssahiihtäjiä asia saattoi huvittaa, mutta itseäni ärsytti melko paljon. Kyllä ihminen voi siis olla iloinen uusista monoista!

Täällä on tullut hiihdettyä useita kertoja viikossa. Latu lähtee muttaman sadan metrin päästä, mikä laskee itselläni kynnystä lähteä hiihtämään paljon. Ehkä olen myös oppinut voitelemaan hieman suksia, vaikka useimmiten huolto hoitaa sen. Minä lähinnä lisäilen pikapitoa tarpeen mukaan. Miinusta Kirkenesin ladut saavat siitä, että reitit kulkevat yhteen suuntaan ja samaa latua pitää tulla takaisin, Lenkkejä täällä ei ole, mikä tekee hiihtämisestä hieman tylsää. Onneksi lähiladun menomatka on ylämäkivoittoista ja takaisin on sitten helpompi tulla lasketellen loivia alamäkiä. Mitään suuria mäkiä ladulla ei ole, vaan reitti pääasiassa melko loivaa ylä- ja alamäkeä. 

Tammikuun säät ovat suosineet myös hiihtoharrastustani. Lämpötila on pysynyt alle -15 asteessa, ja enimmäkseen täällä on ollut viidestä kymmeneen astetta pakkasta. Juuri sopivasti tälle hyvän sään hiihtäjälle.

Norjalaisista olen tehnyt ladulla muutamia huomioita. Hiihtomuoti on väritykseltään hyvin isänmaallista, punaista näkee ladulla paljon. Suosittuja ovat myös pipot, joissa on norjan lippu. Toinen tyypillinen asia on, että hiihtolenkille mennään usein koiran kanssa. Parhaimmillaan keskikokoinen tai iso koira auttaa hiihtäjää mukavasti vetämällä ylämäessä. Siltä se ainakin vierestä katsottuna näyttää. Jos joskus olen uneksinut koirasta, niin hiihtoladulla. Ihan mäyräkoirasta siellä ei taitaisi olla hyötyä, Suvin ei siis kannata lähettää Siiriä tänne.  

Tänään halusimme vähän vaihtelua tavanomaiseen reittiin ja kävimme hiihtämässä tunturissa kelkkareittiä pitkin. Sää oli vähän tuulinen, kuten se monesti ylempänä on, mutta muuten reissu oli ihan mahtava. Oli niin kaunista.